Joukkonarsismista

Miksi joukkoliikkeistä joskus tulee narsistisia? Saako narsistinen johtajatyyppi houkuteltua mukaansa joukkoa, josta muodostuu yhtä narsistinen?

Teksti: Marjut Niemelä

1.8.2023

Joukkonarsismin käsite, josta käytetään myös nimitystä kollektiivinen narsismi, juontaa juurensa psykoanalyytikkojen ja filosofien kirjoituksiin, jotka pohtivat kahden maailmansodan syitä ja seurauksia. Joukkonarsismista on kirjoittanut mm. saksalais-amerikkalainen psykoanalyyttisen opin kehittäjä, humanistifilosofi sekä tietokirjailija Erich Fromm, joka on tutkinut narsismia niin yksilön kuin joukon ominaisuutena. Joukkonarsismi on vaikuttamassa maailmassa tänä päivänäkin monessa yhteydessä. Erich Fromm kuvaili, kuinka ihmiset, joilla on heikentynyt henkilökohtainen itsetunto, voivat yrittää saada parempaa asemaa ryhmän kautta. Joukkonarsismi vaikuttaa erilaisten ryhmittymien sisällä ja on omiaan vaikuttamaan myös poliittisesti. Tämä artikkeli perustuukin juuri Fromm:n päätelmiin joukkonarsismista.

"Hän ei ole mitään – mutta jos hän voi samaistua johonkin ryhmään tai siirtää henkilökohtaisen narsisminsa siihen, hänellä on kaikki". Ihminen tyydyttää oman narsisminsa kuulumalla ja samaistumalla johonkin ryhmään. Hän ei itsessään ole kukaan, mutta koska hän kuuluu maailman upeimpaan ryhmään, hänestä tulee sen mukana suuri, jopa sankari.

Narsistiselle ihmiselle vain hän itse ja mikä siihen liittyy, on merkityksellistä. Kun taas muu maailma on enemmän tai vähemmän merkityksetön.

Fromm:n mukaan yksilöllä saattaa olla, ellei hän ole henkisesti hyvin sairas,

ainakin jonkinlainen kuva ja epäilyksiä omasta henkilökohtaisesta narsismistaan. Ryhmän jäsenenä hänellä ei ole käsitystä siitä lainkaan, koska hänen narsisminsa jakaa joukko. Tässä näemme syyn siihen, miksi narsistisilla yksilöillä on taipumusta kerääntyä yhteen ryhmissä: se toimii toisaalta oman narsismin suojana ja toisaalta vahvistajana.  Narsistiselle henkilölle voisi olettaa olevan "ylivoimaista" tällainen sosiaalinen mukautuminen, mutta hänellä on tähän tarve, koska kuulumalla ryhmään hänestä tulee suuri ja samalla hänen narsisminsa jopa lisääntyy.

Tietenkään ei ole mitään väärää olla ylpeä kuulumisesta johonkin ryhmään eivätkä kaikki ryhmät tietenkään ole narsistisia. Myöskään arvostuksen osoittamisessa suuria persoonallisuuksia ja heidän työtään kohtaan ei ole mitään väärää. Mutta jos katsomme ketä tahansa kiistattomina auktoriteetteina, olemme joutumassa narsistisen idealisoinnin toteuttajiksi.  Jos sosiaalinen ryhmä nähdään täydellisen puhtauden tyyssijana, ​​riippumattomien ajattelijoiden vaikutuksen ulottumattomissa, niin meistä on tullut osa narsistista ryhmää.

Useiden tutkimusten tulokset osoittavat, että kollektiivinen narsismi on eräänlainen muoto ryhmäarvostuksesta, joka perustuu puolueellisuuteen ja aggressiivisuuteen. Kollektiivinen narsismi ennustaa ryhmien välistä aggressiivisuutta ja ryhmissä liioitellaan käsitystä ryhmien välisestä erilaisista uhista ja niissä ollaan taipuvaisia uskomaan, että juuri heidän ryhmänsä yksin kohtaa muiden ihmisten ja ryhmien vihamielisyyttä. Kollektiiviseen narsismiin liittyvä aggressiivisuus näyttää provosoituvan koetusta loukkauksesta. Kollektiivinen narsismi aiheuttaa siten ryhmien välistä vihamielisyyttä ja toimii myös inspiraationa salaliittoteorioihin, jotka koskevat muiden ihmisten pahantahoisia aikomuksia omaa ryhmää kohtaan (de Zavala & Cichocka, 2012.)

Yksilöt voivat tuntea narsismia ryhmäänsä ja itseään kohtaan – ja monet poliitikot menestyvät pelaamalla näillä tunteilla

Fromm tarkastelee joukkonarsismin sosiaalista tehtävää, joka on samansuuntainen yksilöllisen narsismin biologisen tehtävän kanssa; elossa pysymisen kannalta ihmisen on pidettävä itseään paljon tärkeämpänä kuin toisia. Millä tahansa järjestäytyneelle ryhmälle, joka haluaa säilyä koossa, on tärkeää, että sen jäsenten narsistista energiaa varautuu ryhmään. Ryhmän säilyminen riippuu jossakin määrin siitä, että jäsenet pitävät sen merkitystä yhtä suurena tai suurempana kuin oman elämänsä merkitystä ja että he uskovat oman ryhmänsä oikeutukseen tai jopa paremmuuteen muihin ryhmiin verrattuna. Ilman tällaista narsistista arvolatausta olisi se energia, joka on tarpeen ryhmän palvelemiseen tai jopa vakaviin uhrauksiin sen hyväksi, paljon vähäisempää.

Fromm:n mukaan joukkonarsismin dynamiikassa on havaittavissa samanlaisia ilmiöitä kuin yksilöllisessä narsismissa. Tässäkin on erotettava hyvänlaatuinen ja pahanlaatuinen narsismi, joiden kehitys menee kuten yksilönarsismissakin. Joukkonarsismilla on lisäksi eräs yhteiskunnallinen tehtävä; jos yhteiskunnalla ei ole varaa huolehtia asianmukaisesti väestön enemmistöstään, sen täytyy suoda sille pahanlaatuisen narsismin tyydytystä. Ja sillä juuri pyritään estämään tyytymättömyyden lisääntyminen väestössä. Niille, jotka ovat jollakin tapaa ahdingossa, narsistinen ylpeys ryhmän jäsenyydestä on ainoa ja usein hyvin tehokas tyydytyksen lähde. Juuri siksi, ettei elämä ole heidän osaltaan mielenkiintoinen, eikä tarjoa heille mahdollisuuksia, he voivat kehittää äärimmäisen narsismin joukossa.

Joukkonarsismi on vaikeammin tunnistettavissa kuin yksilöllinen narsismi. Jos fanaattinen puhuja kohdistaa sanansa suurelle kuulijakunnalle ja asettaa oman minän ja perheensä tilalle kansan, rodun, uskonnon tai poliittisen puolueen, hän saa osakseen monien ihmisten ylistyksen ja ihailun isänmaan, uskonnon, puolueen ymv. rakkaudestaan.  Toiset kansat ja uskontokunnat kuitenkin paheksuvat ja halveksivat näitä näkökulmia, koska ne eivät ole omia. Suositun joukon sisällä jokaisen yksilöllinen narsismi tulee ruokituksi ja se tosiasia, että miljoonat ihmiset ovat samaa mieltä, auttaa heitä pitämään itseään järkevinä. Koska ryhmä kokonaisuutena tarvitsee joukkonarsismia pysyäkseen koossa, se edistää jäsentensä narsistisia asenteita ja pyhittää ne erityisen hyveellisiksi ja tarpeellisiksi (Fromm 1967.) 

Fromm toteaa, että ensimmäinen maailmansota oli vakava isku juuri kehittyvälle humanismille ja antoi sysäyksen joukkonarsismin kehittymiselle ja lisääntymiselle. Erilaiset joukkonarsismin ilmentymät ovat kuitenkin johtaneet maailman totaalisen tuhon partaalle. Joukkonarsismin patologiasta ilmeisin ja tavallisin oire on sama kuin yksilöllisessä narsismissa, nimittäin objektiivisuuden ja järjellisen arvioinnin puute. Jos poliittiset toimenpiteet perustuvat narsistiseen itsensä ylentämiseen, objektiivisuudella ei ole siinä sijaa. Joukkonarsismi tarvitsee tyydytystä aivan kuin yksilöllinenkin narsismi. Eräällä tasolla tyydytyksen tarjoaa oman ryhmän yhteinen ideologia ja ylemmyys sekä ajateltu kaikkien muiden alempiarvoisuus.

Narsistiset johtajat ja joukkonarsismi

Fromm kirjoittaa myös johtajista, jotka ovat nousseet tavalla tai toisella lähes diktaattoreiksi. Hänen mukaansa erikoinen, sairauden rajamailla oleva narsismin muoto esiintyy joissakin ihmisissä, jotka ovat saavuttaneet suuren vallan. Faaraot, keisarit, Hitler ja monet muut diktaattorit, heillä kaikilla on samanlaisia piirteitä. He ovat saavuttaneet ehdottoman vallan, heidän sanansa on lopullinen tuomio kaikesta, myös elämästä ja kuolemasta ja heillä näyttää olevan rajaton valta toimia mielensä mukaan. He ovat jumalia, joita rajoittavat vain sairaus, vanhentuminen ja kuolema. He tappavat lukemattomia ihmisiä, rakentavat linnoja ja haluavat kuun taivaalta. Se on hulluutta, joka pyrkii pahenemaan henkilön koko elinajan. Mitä enemmän hän yrittää olla jumala, sitä enemmän hän eristäytyy ihmiskunnasta. Eristäytyminen tekee hänestä pelkäävän ja jokaisesta tulee hänen mahdollinen vihollisensa. Pystyäkseen kestämään siitä aiheutuvan pelon hänellä on lisättävä valtaansa, säälimättömyyttään ja narsismiaan. Tämä ei olisi muuta kuin pelkkää mielisairautta, jollei olisi erästä tekijää; vallallaan hän on pakottanut todellisuuden omien narsististen kuvitelmiensa mukaiseksi. Hän on pakottanut jokaisen myöntämään, että hän on voimakkain ja viisain ihmisten joukossa ja hän on oikeassa. Tämän seurauksena hänen oma suuruudenhulluutensa näyttää olevan jopa järjellistä. Toisaalta monet vihaavat häntä, yrittävät syöstä hänet vallasta ja jopa tappaa hänet ja tästä johtuu, ettei hän tunne olevansa erillään todellisuudesta.

Erittäin narsistinen ryhmä haluaa innokkaasti saada johtajan, johon se voi samastaa itsensä. Johtaja saa siten ihailua ryhmältä. Mitä suurempi johtaja, sitä suurempia ovat hänen alaisensa. Tähän johtotehtävään ovat kaikkein eniten omiaan sellaiset henkilöt, jotka yksilöinä ovat erityisen narsistisia. Juuri sellaisen johtajan narsismi, joka on vakuuttunut suuruudestaan ja jolla ei ole epäilyksiä, vetoaa niiden narsismiin, jotka alistuvat hänen valtaansa. Näillä johtajilla on valtava tarve saada kerättyä heihin uskovia, muuttaa maailmaa omaa narsismiaan vastaavaksi ja tuhota kaikki arvostelijat. Paradoksaalista kyllä tämä mielisairauden elementti tällaisissa johtajissa tekee heistä myös menestyviä. Se antaa heille varmuuden ja vapauden epäilystä, joka vaikuttaa niin suuresti tavalliseen ihmiseen. Tämä tarve muuttaa maailmaa ja voittaa muut omien aatteiden ja harhaluulojen puolelle, vaatii myös kyvykkyyttä ja lahjoja, jotka puuttuvat tavalliselta ihmiseltä.

Puolihullu narsistinen johtaja on usein menestyksekäs siihen saakka kunnes hänen arvostelukykynsä pettää ja saa hänet tekemään erehdyksiä, jotka johtavat hänen tuhoonsa.

Lähteet:
Erich Fromm. 1967. Hyvän ja pahan välillä

de Zavala jne. 2009 ja 2016. Collective Narcissism and Its Social Consequences

de Zavala, Cichocka, & Iskra-Golec. 2012. Collective narcissism moderates the effect of in-group image threat on intergroup hostility.