Luonnehäiriöinen huijaa tuomioistuinta

Julkisuudessa on viime aikoina käyty keskustelua luonnehäiriöisten, lähinnä narsistien lähipiirilleen aiheuttamista kärsimyksistä. Keskustelun keskeisin moottori lienee teologi ja filosofi Raimo Mäkelä, joka on kirjoittanut kirjasen ”Kuinka kohtaan luonnehäiriöisen?, Naamiona terve mieli”. Se on luonnehäiriöisten uhreille tarkoitettu ohjekirja siitä, miten selviytyä mahdollisimman ehjänä luonnehäiriöisen käsittelystä. Muitakin asiaa valaisevia kirjoja on olemassa. Yksi sellainen on Robert D. Haren kirja ”Ilman omatuntoa”.

Olen joutunut asian kanssa tekemisiin useita kertoja parin kolmen viimeisen vuoden aikana eri oikeudenkäynneissä, ja pidän ongelmaa merkittävänä. On itsestään selvää, ettei kyse ole mistään uudesta asiasta tai muoti-ilmiöstä, vaan ongelma on ollut olemassa ns. aina. Olisi suotavaa, että narsistisesti luonnehäiriöisten mm. tuomioistuinkäytännössä aiheuttamista ongelmista viriäisi keskustelu.

Pahimmillaan luonnehäiriöisten vireille panemat tai heidän aiheuttamansa oikeudenkäynnit ovat kafkamaisia; oikeudenkäynnin todellinen tarkoitus on aivan muu kuin mistä oikeudenkäynnissä muodollisesti on kyse. Luonnehäiriöiset käyttävät oikeudenkäyntejä välineenä luhistaa vastapuolensa joko taloudellisesti tai henkisesti. Usein tarkoituksena on saada pidetyksi kontrolli aiempaan kumppaniin.

Luonnehäiriöisiin liittyvissä työsuhdejutuissa on yleensä kyse siitä, että luonnehäiriöinen koettaa saada jonkun työtoverinsa savustetuksi pois työyhteisöstä.

Ongelma tulee usein esiin myös naapuruuteen liittyvissä riidoissa.

Luonnehäiriöisjutuissa ei päde vanha suomalainen sananlasku, että riitaan tarvitaan kaksi osapuolta. Luonnehäiriöinen pystyy rakentamaan riidan, vaikkei toinen halua riidellä eikä ole riidan aihetta. Vaikka riita on teknisesti aina kahden osapuolen välinen, todellista kahden ihmisen välistä riitaa ei aina ole olemassa, vaikka siltä näyttäisi. Luonnehäiriöisen uhri vain joutuu jossakin kohdin puolustautumaan voidakseen luoda edes jonkinlaisen suojamuurin itselleen. Niin kauan kuin luonnehäiriöiselle antaa periksi, hän vedättää, eikä ole olemassa mitään kohtuutta tai rajaa juuri siitä syystä, että oikeudenkäynti on luonnehäiriöiselle väline alistamiseen eikä suinkaan oikeuksien turvaamiseen.

Luonnehäiriöisten määristä on esitetty erilaisia arvioita. Väestöstämme lienee lääketieteellisesti luonnehäiriöisiksi määriteltäviä vähintään muutama prosentti. Muiden tavoin luonnehäiriöiset toimivat kaikilla yhteiskunnan sektoreilla. He työllistävät normaali-ihmistä enemmän ainakin oikeudenkäytössä ja terveydenhoidossa. On esitetty arvioita, että näillä aloilla luonnehäiriöisten osuus olisi kymmeniä prosentteja koko asiakaskunnasta.

Luonnehäiriöitä on monenlaisia ja monentasoisia. Tässä kirjoitettu koskee ensi sijassa vakavasti luonnehäiriöisiä. He ovat vaarana läheisilleen, työtovereilleen tai ylipäätään uhreiksi valitsemilleen ihmisille.

Luonnehäiriöiset saavat uhreissaan aikaan suurta tuhoa. Varsinkin narsistisesti luonnehäiriöiset ovat usein niin älykkäitä ja hallitsevia, että pystyvät alistamaan uhrinsa romahdukseen ja oman itsetunnon menettämiseen asti.

Juristina minulla ei ole asiantuntemusta näiden asioiden syvälliseen psykologiseen tai lääketieteelliseen arvioimiseen. Niiden arviointiin saa hyvän pohjan mm. edellä mainitusta Mäkelän kirjasta, jonka voi tilata Narsistien Uhrien Tuki ry:n nettisivuilta. Samoilla sivuilla on luettavissa runsaasti alan asiantuntijoiden kirjoituksia.

Asianajajan kannalta erityisen ongelmallinen on tilanne, jossa luonnehäiriöinen on saanut vastapuolensa alistetuksi niin, ettei tämä kykene enää hahmottamaan oikeudellista asemaansa, vaan on valmis solmimaan millaisen tahansa itselleen epäedullisen ositussopimuksen tai jonkun muun sopimuksen vain päästäkseen eroon piinallisesta tilanteesta. Monet luonnehäiriöisten uhrit ovat valmiit jäämään puille paljaille vain päästäkseen eroon vainoajastaan. Yleensä vainoaminen kuitenkin jatkuu.

Jotkut psykiatrit ja psykologit ovat sitä mieltä, ettei oikeudenkäynneissä pitäisi puida sitä, onko joku luonnehäiriöinen. Oikeusjutut tulisi heidän mielestään käsitellä puhtaasti oikeudellisten argumenttien pohjalta. Olen eri mieltä sen vuoksi, että monet luonnehäiriöiset pystyvät harhauttamaan sosiaaliviranomaisia, poliisia, omaa ja vastapuolen asianajajaa ja myös tuomioistuinta siinä, mitä todella on tapahtunut ja minkälainen ihminen luonnehäiriöinen todellisuudessa on. Monet luonnehäiriöiset ovat mestareita näyttelemään niin, että viranomainen tai asianajaja voi tulla kerta kaikkiaan huijatuksi ja ymmärtää jonkun, varsinkin ihmissuhteisiin liittyvän jutun tosiasiat täsmälleen toisin kuin ne todellisuudessa ovat.

Tämä johtuu osin siitä, että luonnehäiriöisten käyttäytyminen ja ominaisuudet eivät ole kovin yleisesti tiedossa ja osin siitä, että esimerkiksi viranomaiset eivät yleensä ole kovin pitkään tekemisissä luonnehäiriöisen kanssa. Viranomaisen ja asianajajan on vaikea päästä asian ytimeen, jos joku osaa selittää asiansa luotettavan tuntuisesti, vaikka totuus olisikin jotain aivan muuta. Luonnehäiriöiset ovat niin taitavia manipuloijia, että usein heidän uhrinsa (puoliso, lapsi, työtoveri) ei monen vuoden jälkeenkään ymmärrä, että heidän vastapelurinsa on luonnehäiriöinen, vaan uhrit luulevat itse olevansa syypäitä niihin vaikeisiin ongelmiin, joihin he ovat luonnehäiriöisen kanssa joutuneet.

Jos luonnehäiriöinen pystyy harhauttamaan viranomaiset ja asianajajat, on todennäköistä että tuomioistuimessa riideltävässä jutussa annetaan väärä päätös. Sen vuoksi tuomioistuimissa ja muissa viranomaisissa tulisi voida esittää selvitystä luonnehäiriöisen henkilön ominaisuuksista sellaisissa jutuissa, joissa luonnehäiriöllä saattaa olla merkitystä ja joissa on ilmeistä, että viranomainen on tullut tai voi tulla harhautetuksi. Erityisen suuri merkitys asialla on lapsiin liittyvissä oikeudenkäynneissä. Jos pahasti luonnehäiriöinen saa osallistua paljon lastensa elämään, on suuri vaara, että ongelma siirtyy lapsille ja sen myötä heidän perheisiinsä. Luonnehäiriöisyys ei ymmärtääkseni periydy, mutta voi siirtyä ympäristön, yleensä tietenkin vanhempien vaikutuksen myötä lapsiin. Psykiatristen ja psykologisten tutkimusten mukaan varsinkaan narsistinen luonnehäiriöinen ei pysty tuntemaan esimerkiksi häpeää tai syyllisyyttä. Hänellä ei myöskään ole oikeudentuntoa. Jos lapsi joutuu olemaan paljon tekemisissä tällaisen ihmisen kanssa, on todennäköistä, että lapsenkin psyyke vaurioituu. Usein narsistit myös manipuloivat lapsia kääntymään narsistin vastapuolta eli yleensä puolisoa tai entistä puolisoa vastaan.

Tuomioistuimet tekevät pääsääntöisesti oikeita ja oikeudenmukaisia ratkaisuja. Jokainen väärä ja epäoikeudenmukainen ratkaisu kuitenkin horjuttaa luottamusta tuomioistuimiin. Mikä vaikutus luottamukseen onkaan sellaisella tuomiolla, jonka joku on saanut aikaiseksi pystymällä huijaamaan tuomioistuinta?

Luonnehäiriöisyyden osoittaminen oikeudenkäynnissä on ongelma. Luonnehäiriöinen ei yleensä itse ymmärrä ominaisuuttaan ja kieltää sen siksi jyrkästi. Sen vuoksi hän ei suostu psykiatrisiin tutkimuksiin. Suomen oikeusjärjestelmässä ei ole mahdollisuutta saada ihmistä mielenterveydellisiin tai ylipäätään terveydellisiin tarkastuksiin ilman tämän omaa tahtoa. Tämän vuoksi luonnehäiriön osoittamiseksi ei oikeudenkäynnissä ole muuta keinoa kuin tuoda esiin luonnehäiriöisen tekoja, sanomisia ja käyttäytymisiä, jotka osoittavat hänen ominaisuuksiaan. Tällöin joudutaan luottamaan siihen, että tuomioistuin ymmärtää poikkeavan käyttäytymisen merkityksen. Kun luonnehäiriöisilmiötä ja sen merkitystä ei juurikaan tunneta, menetelmä ei takaa, että asia tulisi tuomioistuimessa ymmärretyksi.

Olen joissakin oikeudenkäynneissä vertaillut minun mielestäni luonnehäiriöisen käyttäytymistä em. Raimo Mäkelän kirjan määritelmiin voidakseni paremmin osoittaa, mistä on kyse. Menetelmässä on asianajajan kannalta riskinsä. Voisi ehkä ajatella vaativansa luonnehäiriöistä psykiatrin tutkimuksiin, vaikkei hänellä ole siihen velvollisuutta eikä tuomioistuin voi häntä sellaiseen määrätä. Asiasta keskusteleminen voisi kuitenkin tuoda lisävalaistusta tuomioistuimelle. Kieltäytyminen tutkimuksista antaa ainakin aiheen epäillä, ettei kieltäytyjä ole rehdisti liikkeellä.

Lapsiin liittyvissä oikeudenkäynneissä tuomioistuin pyytää useimmiten sosiaaliviranomaisten lausunnon. Luonnehäiriöisjutuissa se ei aina riitä. Useammin kuin kerran on käynyt niin, että taitava narsisti on pystynyt hämäämään sosiaaliviranomaiset ja sen myötä myös tuomioistuimen ja samaan perusteetta joko yhteishuollon lapsiin tai lapset peräti asumaan luokseen. Tulisi voida tehdä syvällisempiä tutkimuksia, esimerkiksi vanhemmuuden arviointi kasvatus- ja perheneuvolassa, keskussairaalassa tai yksityisissä tutkimuksissa. Paljon auttaa jo se, että pystyy antamaan tutkimusten tekijöille riittävän tausta-aineiston, esimerkiksi kertomuksen parisuhteen ja perheen historiasta.

Asianajajalla ja tuomioistuimella ei ole lääketieteellistä pätevyyttä tai oikeutta määritellä ketään luonnehäiriöiseksi. On kuitenkin hyvä tiedostaa asia ja osata epäillä tällaistakin mahdollisuutta. Luonnehäiriöisyys ei ole juristi- ja viranomaispiireissä kovin tunnettu ilmiö. Vanhastaan on puhuttu kierreilmaisuilla kuten ”mahdoton ihminen” jne. Lääketieteellisesti oikea määrittely ei ole tarpeenkaan: jokaisella on oikeus puolustautua, kun tulee kohdelluksi väärin.

Ongelma ei ole oikeudellisesti eikä varsinkaan inhimillisesti vähäinen.

Turussa toukokuun 10. päivänä 2005

Markku Salo
asianajaja, varatuomari
Turku