Luonnehäiriöisestä oikeudenkäynnin osapuolena

Asiakkaani on antanut luvan tämän kirjoittamiseen tai paremminkin halunnut, että kirjoitan hänen tapauksestaan sekä aiheesta muutoinkin.

Asiakkaani on nainen (tässä Leena), joka sai yhteisen lapsen mielestäni luonnehäiriöisen miehen (tässä Timo) kanssa. Heillä oli seurustelusuhde, muttei avio- tai avoliittoa. Timo tuli ja meni, miten itse tahtoi. Leenalle tämä sopi, koska Timon työ edellytti matkustamista ja Leena asui yhdessä kahden lähes aikuisen lapsensa kanssa. Jo raskausaikana Leena pani merkille Timon oudon käyttäytymisen. Tämä oli omistushaluinen, määräilevä, tulkitsi asioita oudosti omalta kannaltaan edullisesti, oli kärsimätön, ei pysynyt kauan paikallaan eikä sietänyt lainkaan itseensä kohdistuvaa arvostelua. Timo halusi olla kaiken keskipisteenä.

Lapsen synnyttyä Timon käytös muuttui entistä vaativammaksi ja häiritsevämmäksi siten, että Leenan elämä yhdessä pienen lapsen ja itseensä keskittyvän Timon kanssa kävi sietämättömäksi. Saadakseen edes jonkinlaisen rauhan itselleen ja lapsilleen, Leena joutui kieltämään Timoa tulemasta Leenan kotiin. Tässä vaiheessa Leena vielä kuvitteli, että Timon kanssa voisi normaaliin tapaan sopia erilaisista asioista kuten lapsen tapaamisista jne. Ei voinut. Timo väänsi sopimukset päässään oman mielensä mukaisiksi noutaen ja varsinkin palauttaen lapsen sopimuksista poiketen ja aiheuttaen lähes joka tapaamisella konfliktin.

Kun tilanne paheni, Leena otti lapsen nouto- ja tapaamistilanteisiin mukaan jonkun läheisensä toisaalta sen vuoksi, että välttyisi konflikteilta ja toisaalta sen vuoksi, että voisi tarvittaessa todistaa Timon häiriökäyttäytymisen. Tämäkään ei auttanut, sillä tapaamiset päättyivät tästä huolimatta repiviin riitoihin ja väkivaltaisuuksiin, kun Timo todistettavasti menetteli toisin kuin oli sovittu ja uskoi ilmeisen aidosti omaa päänsisäistä totuuttaan, joka ei vastannut sen paremmin Leenan kuin paikalle hankittujen ulkopuolisten ihmistenkään totuutta.

Välien viilennyttyä Timo alkoi soitella Leenalle häiriösoittoja ja lähetellä asiattomia tekstiviestejä. Kun Leena lopetti puhelimeen vastaamisen, tekstiviestien määrä kasvoi suunnattomaksi. Parin kuukauden aikana Timo lähetti useita satoja viestejä, joista useimmat tihkuivat raivoa ja sisälsivät erilaisia uhkauksia. Timo mm. uhkasi pirstoa Leenan talon terassin. Timo alkoi myös liikkua Leenan asunnon lähettyvillä ja videoida tämän taloa. Lopulta Timo alkoi seurata Leenaa ja heidän yhteistä lastaan kaduilla ja videoida heitä. Timo tärveli Leenan omaisuutta mm. tukkien tämän auton ovien lukot liimalla.

Leena alkoi pelätä sekä lapsensa että itsensä puolesta ja ilmoitti, ettei enää uskalla antaa Timon tavata lastaan. Samalla Leena jätti käräjäoikeuteen lähestymiskieltohakemuksen.

Timo puolestaan pani vireille useita oikeudenkäyntejä Leenaa vastaan ilmoittaen luhistavansa Leenan sekä henkisesti että taloudellisesti. Hän vaati lapsen yksinhuoltoa itselleen, vastikään sovitun elatusavun alentamista murto-osaan sovitusta, vahingonkorvausta lapsen tapaamisen estymisestä, Leenalle antamiensa lahjojen ja lapselle antamiensa lelujen palauttamista sekä sosiaalivirastossa tehdyn tapaamissopimuksen mukaisten tapaamisten täytäntöönpanoa. Lisäksi 100-kiloinen Timo teki 50-kiloisesta Leenasta rikosilmoituksia sen vuoksi, että Leena olisi lapsen tapaamistilanteitten yhteydessä pahoinpidellyt häntä.

Timo tuomittiin vuodeksi laajennettuun lähestymiskieltoon sekä rangaistukseen laittomasta uhkauksesta sekä vahingonteosta. Leenaa ei tuomittu rangaistukseen mistään. Timo hävisi kaikki vireille panemat juttunsa tai joutui luopumaan niistä. Lähes vuoden ajaksi Timo sai lapseensa vain yhden tunnin tapaamisoikeuden kahta viikkoa kohden, tämänkin valvotusti. Timo myös menetti yhteishuoltajuuden, josta vanhemmat olivat aiemmin tehneet sopimuksen. Myös tapaamisia supistettiin olennaisesti siitä, mitä oli aiemmin sosiaaliviraston vahvistamin sopimuksin sovittu.

Oikeudenkäyntien aikana Timo jäi kiinni useista suoranaisista valheista. Itse hän ei huomannut valehtelevansa. Timo onnistui myös kutsumaan eri juttuihin todistajiksi ystäviään, jotka hekin tuntuivat vilpittömästi uskovan Timon asiaan todistaen, kuinka hyvä ja reilu ihminen Timo ”todellisuudessa” on. He olivat Timon hovia, jota hän todellisuudessa ilmeisestikin kohtelee hyvin. Näiden Timon ystävien silmät eivät ilmeisesti auenneet lähestymiskieltopäätöksen antamisen jälkeenkään, koska he sen jälkeisissäkin oikeudenkäynneissä toivat esiin Timon erinomaisuutta pystymättä näkemään hänessä mitään huonoja puolia.

Oikeudenkäynnit ovat ainakin tällä erää päättyneet. Tilanteen pysyvyydestä ei voi olla varma, koska oikeudenkäyntien loppuvaiheessa Timo ilmoitti ottaneensa kotivakuutuksen useammasta vakuutusyhtiöstä voidakseen myöhemmin riidellä Leenaa vastaan niin monta juttua, että tämän talous romahtaa. Saman uhkauksen hän esitti jo ennen ”ensimmäistä kierrostakin”.

Leenan tapaus päättyi ainakin toistaiseksi hyvin. Timo tapaa nyt lastaan, tosin ns. normaalia tapaamisoikeutta vähemmän. Rähinöitä ei ole vähään aikaan sattunut, ehkä siksi että Leena on ilmoittanut estävänsä tapaamiset heti, jos Timo palaa vanhoille linjoille tai alkaa manipuloida lasta. Merkkejä manipulointiyrityksistä on jo nähtävissä, joten uusia taisteluja on mitä ilmeisimmin edessä.

Leena pärjäsi taistelussa sen vuoksi, että hän on poikkeuksellisen vahva ihminen. Moni muu olisi romahtanut tällaisessa vainossa ja viimeistäänkin niissä lähes kymmenessä oikeudenkäynnissä, joissa taloudellinenkin riski nousi ainakin sataantuhanteen euroon. Leena sai Timon ainakin jonkinlaisiin aisoihin myös sen vuoksi, että hän oli erittäin tinkimätön siinä, ettei ryhtynyt Timon kanssa neuvotteluihin, vaan hoiti kaikki asiat viranomaisteitse: Timon kaltaisen ihmisen kanssa ei voi pätevästi sopia mistään. Jos Timon kanssa alkaa sopia asioista, hän vedättää joka käänteessä edes huomaamatta sitä itse. Vain leima paperissa takaa jonkinlaisen rauhan.

Timoa vastaan käydyissä oikeudenkäynneissä ja taistelussa oli huomattava apu Raimo Mäkelän kirjalla ”Naamiona terve mieli; kuinka kohtaan luonnehäiriöisen?”.

Vasta kun Leenan juttu muutama vuosi sitten tuli hoidettavakseni, tajusin että minulla on täytynyt menneen parinkymmenen vuoden aikana olla useita luonnehäiriöisjuttuja, vaikken ole sitä mieltänytkään. Jotkut menneet jutut tunnistin heti. Tunsin kieltämättä itseni tyhmäksi. Leenan jutun jälkeen olen törmännyt useampaankin juttuun, joissa osallisena on minun käsittääkseni ollut luonnehäiriöinen. Tosin on myönnettävä, että kun on kerran törmännyt oikein pahaan tapaukseen, näkee jonkin aikaa haamuja sielläkin, missä niitä ei lopulta ehkä olekaan. Parempi kait kuitenkin olla liikaa varuillaan kuin mennä kunnolla retkuun.

Asianajollisesti jutut ovat ongelmallisia erityisesti silloin, kun vastapuoli on luonnehäiriöinen. Jo luonnehäiriöisen tunnistaminen saattaa olla vaikeaa, koska tällä tavalla häiriöinen ihminen on usein hyvin älykäs ja pystyy manipuloimaan ja johdattamaan harhaan sekä omaa asianajajaansa että viranomaisia. Usein tämä tapahtuu pukemalla todellinen tarkoitus jonkin riidan tai rikoksen viittaan, jolloin oikeudenkäynnistä tulee varjonyrkkeilyä; luonnehäiriöinen saattaa päästä tarkoitukseensa, vaikka häviäisikin sen asian, josta muodollisesti on kyse.

Ei välttämättä vielä paljon auta, vaikka tunnistaisikin vastapuolen luonnehäiriöiseksi ja väärää asiaa ajavaksi. Sellaisen ääneen sanominen esimerkiksi oikeudenkäynnissä on ongelmallista ja voidaan helposti tulkita kunnianloukkaukseksi. Itse olen toistaiseksi käyttänyt menetelmää, jossa kuvaan vastapuolen luonnehäiriöistä toimintaa saadakseni kulloisenkin viranomaistahon ymmärtämään, että kyse ei ole normaalista ihmisestä ja menettelystä. Vaikeus on siinä, että viranomaiset ja erityisesti tuomioistuimet joutuvat miettimään ratkaisujaan normien pohjalta riippumatta siitä, onko kyseessä normaali ihminen vai luonnehäiriöinen; jos häiriöinen osaa, kuten usein osaa, vetää roolinsa hyvin, viranomainen hämääntyy ja menee halpaan. Useimmiten tällöin on kyse näytön arvioinnista, jonka manipuloinnissa luonnehäiriöiset näyttävät o levan mestareita.

Varsinkin luonnehäiriöisen kanssa parisuhteessa elävän tai luonnehäiriöisen kanssa pakosta (esimerkiksi yhteisen lapsen vuoksi) tekemisiin joutuvan on vaikea saada riittävän nopeasti psykiatrista tai siihen rinnastettavaa apua jo siitä syystä, että ongelman tunnistaminen on vaikeaa ja vie aikansa. Vaikka saisikin itselleen apua, ei välttämättä saa tietoa ja varmuutta siitä, että vastapeluri on luonnehäiriöinen ja ongelmien lähde. Ammattiauttajat eivät yleensä pääse tutkimaan vastapeluria, vaan joutuvat tekemään arvionsa apua hakevan kertomasta. Luonnehäiriöinen ei yleensä tunnista omaa häiriöisyyttään eikä sen vuoksi itse osaa hakea tai halua siihen apua. Selvää on, ettei kukaan mielenterveystyön ammattilainen lähde tekemään diagnoosia asiakkaansa vastapuolesta, vaan voi vain antaa neuvoja ja ohjeita omalle asiakkaalleen.

Arvelen, että mielenterveystyön ammattilaiset eivät välttämättä näe (ainakaan pelkästään) hyvänä heidän silmissään maallikkojen ylläpitämiä ”yhden asian liikkeitä” kuten esimerkiksi Narsistien uhrien tuki ry:tä. Ajatuskulku mennee suunnilleen niin, että vaikka tarkoitus on hyvä, tällaiset hankkeet voivat tuottaa ongelmiakin. Suurimpana ongelmana lienee se, kuka määrittelee luonnehäiriöisen ja miten se tehdään. Asiaan jonkin verran vihkiytyneenä, vaikkakin tässä suhteessa täysin maallikkona, olen taipuvainen ajattelemaan, että järjestäytymisestä erilaisine palveluineen on kuitenkin todennäköisesti enemmän hyötyä kuin haittaa. Jokaisella on kuitenkin oikeus puolustautua, kun tulee huonosti kohdelluksi. Ei ole niin suurta väliä sillä, onko vastapuoli lopulta todella määriteltävissä luonnehäiriöiseksi. Pà 4äasia on, että häirinnän kohteeksi joutunut saa apua.

Ongelmallisimpia ovat ylipäätään ja myös asianajajan kannalta sellaiset tapaukset, joissa luonnehäiriöinen on jo saanut syödyksi uhrinsa itsetunnon niin, ettei tämä enää kykene arvioimaan omaa asemaansa tai sitä tai mikä on oikein ja mitä pitäisi tehdä. Asianajajana joutuu aika ajoin näkemään tilanteita, joissa luonnehäiriöisen uhri ei selvästikään ymmärrä omaa etuaan, vaan on valmis mihin vaan, kunhan pääsee rauhaan kiusaajastaan. Uhrin etuja on vaikea tällaisessa tilanteessa puolustaa.

Asianajajana joutuu tietysti joskus sellaiseenkin tilanteeseen, että oma asiakas osoittautuu luonnehäiriöiseksi. Jos sellaisen havaitsee, joutuu puntaroimaan, onko päämies oikealla asialla. Jos päämies käyttää oikeudenkäyntiä kiusaamisen välineenä, tulee asianajajan pystyä tunnistamaan tilanne, viheltää peli poikki ja tarvittaessa luopua kokonaan toimeksiannosta.

Markku Salo
asianajaja, varatuomari
Turku

LUONNEHÄIRIÖINEN TYÖYHTEISÖSSÄ

Kaupunki irtisanoi erään opettajan virkasuhteen seuraavista syistä:

• Opettaja oli paljastanut erään oppilaansa intiimejä terveystietoja luokkansa muille oppilaille.

• Opettaja syyllisti erästä oppilastaan muun luokan kuullen oppilaan vanhempien tekemisistä, jotka eivät liittyneet syyllistettyyn oppilaaseen mitenkään.

• Oppilaiden vanhemmilta tuli muutoinkin runsaasti valituksia oppilaiden epätasa-arvoisesta kohtelusta.

• Opettaja yritti ”syödä” koulun erään uuden opettajan parjaamalla häntä perusteettomasti kollegoilleen pyrkien siihen, että muu henkilökunta tulisi samaan rintamaan ja alkaisi painostaa uutta nuorta opettajaa lähtemään pois koulusta. Tämä lähtikin, mutta palasi takaisin ongelmien selvittyä. Muut eivät yhtyneet parjausrintamaan, vaan tukivat nuorta opettajaa, koska eivät nähneet mitään syytä moittia häntä. Muiden opettajien suhtautuminen helpotti hänen paluutaan. Agitaattoriopettajalla oli jo ennen tätä tapausta ollut tapanaan ottaa työyhteisössä aina joku uhrikseen samalla tavalla kuin nyt tässäkin tapauksessa. Työyhteisö ei vain ollut ymmärtänyt sitä aiemmin riittävän kirkkaasti. Tämän tapauksen yhteydessä häiriöopettajan käyttäytyminen meni niin paljon aiempaa pidemmälle, että hänen pitkäaikaiset opettajaystävänsäkin joutuivat kääntämään häiriöopettajalle selkänsä koetettuaan ensin sovitella tilannetta ja tarjoamalla ystävälleen apua. Neuvot ja apu eivät kelvanneet.

• Irtisanottu opettaja suhtautui halventavasti koulunsa rehtoriin puhutellen häntä alentavasti ja suhtautuen häneen muutenkin alentavasti. Irtisanottu opettaja on huomattavan älykäs ja pystyi pitämään menettelynsä sellaisella tasolla, että siihen oli vaikea puuttua ainakaan sanallisin perustein. Opettajan ilme- ja elekieli oli sitäkin taitavampaa. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että opettaja halveksi rehtoria.

• Kun opettaja ei saanut tukea muusta työyhteisöstä, hän yritti saada sitä tiedotusvälineiltä pyrkimyksissään osittain onnistuenkin.

Tilanne kävi lopulta niin mahdottomaksi, ettei työnantajalle jäänyt mitään muuta mahdollisuutta kuin irtisanoa opettajan virkasuhde. Opettaja ei kyennyt missään vaiheessa ymmärtämään sitä, että hän oli työpaikan ongelma. Päinvastoin hän koki ilmeisen aidosti olevansa itse työpaikkakiusattu ja siis uhri. Opettajan käsitys ei muuttunut siitä huolimatta, että oikeudenkäynnissä kaikki hänen työtoverinsa kertoivat yhtäpitävästi juuri irtisanotun opettajan kiusanneen muita, ja että irtisanottuun oli suhtauduttu asiallisesti ja liiankin ymmärtävästi.

Tässä tapauksessa kävi poikkeuksellisesti niin, että oikeudenkäynnissä oli käytettävissä opettajaa koskevaa lääketieteellistä aineistoa. Siitä kävivät ilmi opettajan tavallisuudesta poikkeavat henkiset ominaisuudet. Tämän aineiston avulla oli normaalitilannetta selvästi helpompi selostaa tuomioistuimelle, mistä työpaikan ongelmat aiheutuivat.

Ns. luonnehäiriöisoikeudenkäynneissä on normaalisti ongelmana se, ettei ole käytettävissä luonnehäiriöiseksi epäillyn henkilön terveystietoja, vaan asianajajan täytyy tyytyä selostamaan tämän käyttäytymistä ja tekoja sekä mahdollisesti verrata niitä luonnehäiriöisistä laadittuihin määritelmiin. Ilman lääkärintodistusta ei voi mennä esimerkiksi sanomaan jonkun olevan narsisti. Täytyy vain tyytyä vertailun jälkeen toteamaan, että oikeudenkäynnin osapuolen käyttäytymisessä ja toimintatavoissa on paljon samaa kuin luonnehäiriöisen/narsistin käyttäytymisessä. Sekin voi johtaa kunnianloukkaussyytteeseen.

Tuomioistuinten tuomarien, poliisien, sosiaaliviranomaisten kuten myös asianajajien on usein vaikea tunnistaa luonnehäiriöistä sen vuoksi, että he joutuvat usein olemaan niin vähän aikaa tekemisissä tämän kanssa. Tunnistamisen vaikeus ei ole sinänsä ihme, koska mm. alan teoksista voi havaita, että usein luonnehäiriöisen uhri ei itsekään tunnista asiaa, vaikka olisi ollut uhrina pitkäänkin. Melko usein käy niin, että uhri herää tajuamaan todellisuuden vasta luettuaan jonkun alan teoksen. Herättäjänä toimii usein Raimo Mäkelän kirja ”Kuinka kohtaan luonnehäiriöisen?” Se onkin oikeastaan luonnehäiriöisten uhreille tarkoitettu ohjekirja.

Olen hoitanut erilaisia työ- ja virkasuhdejuttuja parikymmentä vuotta. Vasta parin vuoden ajan olen mieltänyt, että niihin liittyy melko usein luonnehäiriöinen ihminen, joko toinen työntekijä tai esimies. Toisinaan on kyse edellä kerrotunkaltaisesta tilanteesta ja toisinaan siitä, että luonnehäiriöinen terrorisoi koko työpaikkaa eikä häntä saada normaalein keskusteluin järjestykseen. Ongelmat voivat ilmetä monella tavoin, mutta aina uhrina on yksi tai useampi ihminen. Oikeudelliset ongelmat ja tuomioistuinriidat eivät tietenkään tule ratkaistuksi sillä, että voi todeta jonkun jutun osapuolen luonnehäiriöiseksi. Se kuitenkin helpottaa asian hallitsemista ja auttaa ymmärtämään syntyneen ongelman laatua. Se puolestaan voi auttaa pääsemään oikeaan lopputulokseen.

Tuntuu siltä, että luonnehäiriöisjutut ovat juuri tulossa tai ehkä jo tulleet ”muotiin”. Se ei ole huono asia, koska yleisesti arvellaan, että juristien (varsinkin tuomioistuinten ja asianajajien) asiakaskunnasta on melkoinen osa luonnehäiriöisiä. Liian usein oikeudenkäynti on luonnehäiriöisen väline jonkun muun kuin sen tavoitteen saavuttamiseksi, minkä vuoksi oikeutta nimellisesti käydään. Missään tapauksessa ei ole haitaksi, että juristikunta mieltää luonnehäiriöisten merkityksen niin oikeudenkäytössä ylipäätään kuin yksittäisissä oikeudenkäynneissäkin. Luonnehäiriöiset eivät kuitenkaan ole oikeudenkäynneissä uusi ilmiö. Heistä on vain aiemmin käytetty erilaisia termejä. Yksi sellainen näyttää olleen ”mahdoton ihminen”. Ihmisellä ja työyhteisöllä on oikeus suojautua, olipa ongelmana luonnehäiriöinen tai muuten mahdoton ihminen.

Turussa lokakuun 5. päivänä 2004

Markku Salo
asianajaja, varatuomari 
Turku