Naamiona terve mieli

KUINKA KOHTAAN LUONNEHÄIRIÖISEN

Kustantaja: Perussanoma (PL 15, 02701 Kauniainen), p. (09)51239121. Kahdeksas, laajennettu painos 2004. 127 sivua. 14 euroa.

Raimo Mäkelä (s. 1940) on koulutukseltaan teologi (1963) ja filosofi (1979) Helsingin yliopistosta. Hänet on vihitty Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papiksi Helsingin hiippakunnassa, ja hän on toiminut Vanhankirkon seurakunnan nuorisopappina Helsingissä 1964-68, Suomen Evankelisluterilaisen Opiskelija- ja Koululaislähetyksen (OPKO) pääsihteerinä 1968-80 ja Suomen Raamattuopiston Säätiön (SROS) toiminnanjohtajana 1980-2005 ja näiden toimien ohessa Elämään -lehden päätoimittajana 1980-2004 sekä Perusta -lehden vastaavana päätoimittajana vuodesta 2005 alkaen ollessaan eläkkeellä. Hänen kirjoituksiaan on julkaistu monissa muissakin lehdissä. Hän on kirjoittanut kirjat Auttaisiko rippi? (1970, 3. p. 1986), Manaajaa väkevämpi (1974), Polttopisteessä kristillinen opiskelijatyö (1976), Talouskasvatus hengellisessä yhteisössä (1979), Elämä Jumalan johdattamana (1980), 2. p. nimellä Jumala johdattaa (1987), Den kristne och freden (1985), Ehjään elämään (1985), Tasapainoiseen uskoon (1988), ”Rikas mies jos oisin” (1988), Kuka on oikea pappi (1988), Ilmestyskirja nyt! (1993), Naamiona terve mieli: kuinka kohtaan luonnehäiriöisen (1997, 8. p. 2004), Kasteen haudasta ehtoollisen juhlaan (2001) ja Antakaa demokratialle mikä demokratialle kuuluu (2003) sekä suomentanut lähes 40 kirjaa.

Sisällys:

• Kuka tarvitsisi tällaista kirjaa? (ohessa)
• Professori Tollak B. Sirnesin esipuhe norjalaiseen laitokseen (ohessa)
• Mistä luonnehäiriöisen tunnistaa?

• Millainen on luonnehäiriöinen persoonallisuus?

• Mistä luonnehäiriö aiheutuu, ja paraneeko se?

• Miksi luonnehäiriöisiä voi olla myös ja erityisesti hengellisissä yhteisöissä? 
• Millaisista ihmisistä luonnehäiriöinen helpoimmin saa uhrinsa? 
• Miten luonnehäiriöiseen on asennoiduttava?

• Voiko luonnehäiriöinen ihminen olla uudestisyntynyt kristitty?

• Lue ja kuuntele lisää luonnehäiriöstä (ohessa)

Kuka tarvitsisi tällaista kirjaa?

Toivon, ettei kukaan tarvitsisi tätä kirjaa. Kuitenkin tiedän, että monet ovat joutuneet kärsimään tässä kuvatun kaltaisten ihmisten eli luonnehäiriöisten tähden ja tarvitsevat siksi apua. Se kävi entistä selvemmäksi kirjan ensimmäisen painoksen ilmestyttyä lokakuun lopussa 1997 - samalla viikolla, jolloin Helsingissä tanskalainen vankikarkuri ryöstön tehtyään ampui kaksi poliisia ja joutui muutaman päivän kuluttua pidätetyksi. Kirjaa on ostettu paljon – painoksia 1-7 myytiin yli 16 000 kappaletta. Tätä kahdeksatta painosta on valmistettu 4000 kappaletta. Monet ovat tunnistaneet kirjasta omia kauheita kokemuksiaan.

Suomen Raamattuopiston perinteisellä mielenterveys- ja ihmissuhdetyön kurssilla marraskuussa 1993 aiheenani oli luonnehäiriöisen kohtaaminen. Esityksestä nauhoitettua kasettia on sen jälkeen ostettu jatkuvasti. Sitten esitys sai kirjallisen muodon ja myös laajeni. Siitä tehtyä monistetta levisi jonkin verran. Teksti julkaistiin Perusta -lehdessä 1996. Olen käsitellyt aihetta suullisesti myöhemminkin.

Esitykset ovat tuottaneet paljon samanlaisia reaktioita: "Juuri tuollaista olen kokenut kodissani/työpaikallani/seurakunnassani! Kirja on kuin kuvaus siitä ja siitä lähellä olevasta ihmisestä." Syvästi ahdistuneet ihmiset ovat jakaneet tuskallisia kokemuksiaan ja kertoneet, miten he ovat päässeet vapautumaan. Näyttää kuitenkin siltä, että monet ovat luonnehäiriöisen lähellä kauan eläessään saaneet vammoja, jotka tuottavat jatkuvasti kipua.

Näiden kärsivien kohtaaminen on saanut minut tarttumaan tähän aiheeseen. Haluaisin edes jotenkin lievittää luonnehäiriöisten uhrien kärsimyksiä. Heillä on oikeus vapauteen ja terveeseen itsetuntoon ja ihmisarvoiseen elämään. Samalla toivon, että esitykseni voisi olla myös ehkäisemässä ennalta uusia samanlaisia kärsimyksiä, sillä tämä häiriö lisääntyy koko ajan. Tämä auttamispyrkimys on hallitseva näkökulmani.

Kirjan jokaista uutta painosta - kuudetta lukuun ottamatta - on vähäisessä määrin täydennetty sen perusteella, mitä on tullut esiin henkilökohtaisissa keskusteluissani kirjan lukijoiden kanssa heidän kokemuksistaan ja uudesta kirjallisuudesta. Aikaisemmin sanottua ei ole karsittu eikä muutettu, joten olen edelleen sen takana, mutta tarvittaessa sitä on täsmennetty ja selkeytetty. Viidenteen painokseen tehtiin myös pieni rakenteellinen muutos: lisättiin uusi luku luonnehäiriöisen uhreista. Osittain aineistoa on myös ryhmitelty uudelleen. Kolmannesta painoksesta alkaen mukana olleessa professori Tollak B. Sirnesin alkusanassa mainitut muutamat luonnehäiriöisen lisätuntomerkit on siirretty varsinaiseen tekstiin, jotta lukijalle muodostuisi helpommin yhtenäinen käsitys. Tämän painoksen pinta-ala on kaksinkertainen ensimmäiseen verrattuna.

Kirja on tarkoitettu nimenomaan luonnehäiriöisten uhreille tai näistä muuten kärsiville ja kärsiviä auttaville. Näyttää siltä, että luonnehäiriönkin voi varsinaisesti ymmärtää vain henkilökohtaisesta kokemuksesta. Ilman sitä asia jää ”teoreettiseksi”. Sitä voi tietysti ”opiskella” ja tutkia ja siitä voi puhua, mutta käytännössä voikin mennä pahasti harhaan, kun pitäisi auttaa uhriksi joutunutta. Valitettavasti eivät ole harvinaisia tapaukset, joissa uhri etsiessään apua ammattiauttajalta on ensinnäkin jäänyt vaille kipeästi kaipaamaansa ymmärtämystä ja toiseksi joutunut kokemaan, että auttaja onkin siirtynyt hänet alistaneen ja perusteettomasti syyllistäneen puolelle, pahimmassa tapauksessa jopa tämän rakastajaksi.

Kirjan käytännöllinen ja nimenomaan auttamiseen tähtäävä ote ilmenee sen esitystavasta myös siten, että viimeistä edellisessä luvussa, joka pyrkii nimenomaan opastamaan asennoitumisessa ja toimimisessa, lukijaa rohjetaan puhutella sinänä.

Sen sijaan kirjaa ei ole tarkoitettu ihmisten luokittelemisen eikä leimaamisen välineeksi. Se näkyy jo sen rakenteesta. Ensin käsitellään luonnehäiriöisen käyttäytymisen tuntomerkkejä, joita on paljon, mutta jotka tuskin kaikki edes voivat esiintyä samassa henkilössä. Sitten luonnehditaan luonnehäiriöistä persoonallisuutta, joka tuntomerkkien alta on yleensä löydettävissä.

Tuntomerkit ovat eri asia kuin persoonallisuuden ominaisuudet. Nimenomaan luonnehäiriöisen kohdalla on kärjistyneenä se tosiasia, että hän elää naamion takana: hänen tunnistamisensa on vaikeaa. Kärpässienen tuntomerkkeihin ei kuulu myrkyllisyys, joka on kuitenkin sen ominaisuus. Siitä tulee tuntomerkki vasta niistä pahoista vaikutuksista, joita se syötynä aiheuttaa - ellei sitä tiedä jo ennakolta. Siihen saakka punaisen kärpässienen ulkonäkö lienee useimpien mielestä hyvinkin kaunis ja houkutteleva.

Ihmisiin liimattavat etiketit ovat puutteellisia ja jopa vaarallisia, koska kukaan ei voi tuntea toista täysin eikä siten asettua hänen yläpuolelleen. Monet uhrit ovat kuitenkin kertoneet huojentumisensa alkaneen siitä, että he ovat saaneet kokemukselleen ”nimen”. Vaikka jotkut ovat tämän kirjan avulla pyrkineet leimaamaan luonnehäiriöisiksi monia, jotka eivät sellaisia missään tapauksessa ole, ei tämä valitettava väärinkäyttö kuitenkaan kumoa nimen oikeaa käyttöä, joka on välttämätön.

Kaikki tietämyksemme ja ihmistuntemuksemme on vajavaista ja muuttuu täydentymällä ja korjautumalla jatkuvasti. Niin on luonnehäiriöidenkin kohdalla. Silti meidän on toimittava kunakin hetkenä käytettävissämme olevan tiedon ja kokemuksen varassa, vaikka tajuamme niiden suhteellisuuden ja vajavaisuuden. Emme voi tänään jäädä odottamaan huomenna mahdollisesti saatavaa uutta, parempaa tietoa.

Merkittävän ankkurin ihmistuntemukselle antaa se, mitä Raamatussa sanotaan ihmisestä ja ihmiseen suhtautumisesta. Minulle ovat luonnehäiriöisen "diagnosoimisessa" ja sellaiseen suhtautumisessa olleet erityisiä löytöjä eräät Vanhan testamentin Sananlaskujen kirjassa olevat luonnehdinnat ja eräät Jeesuksen puheet Uudessa testamentissa. Ovathan ne olleet koeteltavinakin jo vuosituhansia kauemmin kuin mitkään ”nykyaikaiset” psykologiset ja psykiatriset teoriat - jotka korvautuvat koko ajan uusilla ja saattavat olla keskenään ristiriidassa.

Omistan tämän vaatimattoman kirjasen eläkkeellä olevalle psykiatrian professori ja kansanedustaja Asser Stenbäckille (s. 1913) pienenä kiitollisuuden osoituksena. Hänen määrätietoinen ja nöyrästi kilvoitteleva kristillinen uskonsa, loputon ja intohimoinen kiinnostuksensa maailman, elämän, ihmisen ja Jumalan salaisuutta kohtaan, syvästi vastuullinen huolen kantamisensa yhteisestä elämästä, monipuolinen ja laaja tietämyksensä ja kaikkiaan merkittävä elämäntyönsä ovat olleet minulle arvokkaana innoittajana ja opastajana.

Kauniaisissa 10/1997, 12/1998, 1/2001, 8/2001, 1/2002, 4/2002, 11/2002, 9/2004

Raimo Mäkelä

Professori Tollak B. Sirnesin esipuhe norjalaiseen laitokseen

Raimo Mäkelän kirja psykopatiaksi sanotuista persoonallisuudenhäiriöistä on kirjoitettu niin hyvin, että siihen on hyvin vähän lisättävää. Hyvin työstetyn tekstin mittapuuna ei ole, ettei siihen olisi mitään lisättävää, vaan se, ettei siinä ole mitään siitä poistettavaa.

Internetistä on löydettävissä 800 viitettä sanaan psykopatia . Se voi hämmentää meitä hämmentyneitä entistä enemmän. Parasta tässä kirjassa on, että se on hyvin keskittynyt ja suppea. Joka rivillä on jotain sekä oikeaa että tärkeää. Vakuuttavaa pätevyyttä voi vain ihailla.

Tässä kysymyksessä olevissa ongelmissa on vaikeaa, että meillä kaikilla on samansuuntaisia pyrkimyksiä kuin psykopaateilla. Olemme kaikki itsekeskeisiä, itsetehosteisia, vilpillisiä, toisten hyväksikäyttäjiä, oman vastuumme torjujia. Tekomme usein ovat enemmän hyvää tarkoittavia kuin hyvin onnistuneita. Emme aina ole selvillä käyttäytymisemme aiheuttamista sivuvaikutuksista. Asetamme aina mahdottomia odotuksia lähimmillemme.

Miten sitten voimme uskaltautua leimaamaan jotkut aivan mahdottomiksi, psykopaateiksi?

Tässä meitä saattaa auttaa muuan rinnastus. Olemme kaikki tietynpituisia, mutta on vain hyvin, hyvin harvoja yli kaksimetrisiä. Sama pitää paikkansa myös psykopaattisista piirteistä. Kun ne ovat pysyviä ja vahvoja ja niitä on paljon, on kysymyksessä persoonallisuus, jonka läheisyydessä oleminen voi joskus olla hengenvaarallista.

Psykopaattia kuvatessamme meidän on yhä uudestaan käytettävä adjektiivia narsistinen . On useita kreikkalaisia taruja Narkissoksesta . Yksi niistä kuvaa tämännimistä epätavallisen kaunista nuorta sankaria.

Narkissoksen ympärillä parveili monia naisia, mutta hän ei halunnut ottaa heistä ketään omakseen. Kauneimmatkaan eivät kyenneet viettelemään häntä. Myöskään ihanin nymfi, Ekho , ei pystynyt liikuttamaan häntä. Hera -jumalatar vastusti Ekhoa ja rankaisi häntä. Ekho ei saanut sanoa mitään, vaan hänen täytyi vain toistaa se, mitä hänelle sanottiin. ”Sinä saat aina viimeisen sanan mutta et koskaan ensimmäistä.”

Heran Ekholle määräämä rangaistus oli kova, koska Eko rakasti Narkissosta. Hän saattoi kulkea tämän perässä mutta ei puhua hänelle. Miten hän pystyisi saamaan nuoren miehen, joka ei koskaan katsonut kehenkään naiseen, huomaamaan hänet?

Eräänä päivänä tilaisuus näytti tulleen. Narkissos huusi seurassaan oleville: ”Onko ketään täällä?” Ekho vastasi huutamalla ihastuksissaan: ”Täällä! Täällä! Täällä!” Hän oli kuitenkin piilossa puiden takana, niin ettei Narkissos voinut nähdä häntä. Narkissos huusi: ”Tule!” - juuri niin kuin Ekho olisi sanonut hänelle. Ekho vastasi iloisesti: ”Tule!” ja astui esiin metsästä kädet ojossa. Narkissos kuitenkin torjui hänet: ”Ei, ei! Kuolen ennemmin kuin annan sinulle vallan minuun.” Ekho saattoi vastata vain: ”Saat vallan minuun!”

Narkissos oli kuitenkin jo mennyt. Ekho oli lohduton ja hävisi kallionkoloon. Hän asuu sellaisissa paikoissa edelleen, mutta hän on sillä tavoin kadonnut, että vain hänen äänensä on jäljellä, Kaiku.

Narkissos, rakkauden halveksija, meni matkoihinsa. Yksi hänen halveksimistaan esitti pyynnön, jonka jumalat kuulivat: ”Eikö se, joka ei rakasta ketään muuta, voi rakastaa itseään?”

Nemesis , oikeamielisyyden suuri jumalatar, otti täyttääkseen tämän pyynnön. Kun Narkissos oli kumartuneena lähteelle juomaan, hän näki oman peilikuvansa ja rakastui siinä hetkessä itseensä. ”Nyt tiedän, miksi toiset ovat kärsineet minun tähteni, sillä palan rakkaudesta itseeni, mutta miten voin tavoittaa tuon rakkaani, jonka näen kuvastuvan veteen? En voi kuitenkaan hylätä kuvaa. Vain kuolema voi vapauttaa minut.”

Niin kävikin. Narkissos hävisi katsoessaan jatkuvasti alas lähteeseen. Ekho oli lähellä muttei voinut tehdä mitään. Hän saattoi voi toistaa: ”Hyvästi, hyvästi!” - sanat, jotka Narkissos lausui kuollessaan.

Kerrotaan, että kun Narkissoksen henki kulki sen joen yli, joka ympäröi kuolleiden maailmaa, se kurkottui veneen laidan yli nähdäkseen vilauksen itsestään vedessä. Narkissoksen kuolinpaikkaan kasvoi uusi, kaunis kukka, jonka nimeksi annettiin narsissi .

Narsismi on useiden sairauksien erityispiirre. Psykopatiassa narsismi liittyy yhteiskuntaan huonosti sopeutuvaan, yhteiskuntaan vihamielisesti suhtautuvaan tai yhteiskunnanvastaiseen persoonallisuuden häiriöön. Se tarkoittaa, että psykopaatit ovat sosiaalisia poikkeavalla tavalla. Heillä on huikeita kuvitelmia siitä, mikä ihmisten kesken on mahdollista.

Uskoakseni tämä kirja voi saada joidenkuiden silmät avautumaan sille, että se, mitä ihmisten kesken sanotaan hyvyydeksi, on usein myöntyvää myötätuntoisuutta, joka edistää vilpillisyyden ylläpitämistä ( K.E. Lögstrup ).

Vapaus, joka asettaa kysymysmerkkejä omaan vapauteensa, on totuuden tien alku. Ihmiselämään kuuluu, että meiltä jatkuvasti vaaditaan jotain. Myötätuntoisuutemme ja epäitsekkään panoksemme tulee kohdistua muukalaisiin, köyhiin, orpoihin ja leskiin. Itsekeskeisten huutosakkiin kuuluminen on tuhlattua aikaa.

Kukaan älköön tunteko syyllisyyttä, jos hän kokee jonkun psykopaatin huijanneen häntä. Ketään ei ole helpompi huijata kuin kunniallista ihmistä. ”Kunnian miehet ovat niitä pehmeitä, mukavia tyynyjä, joille roistot kallistavat päänsä ja joilla he ihroittuvat” ( Otway ).

Hän voi pilailla toisten kustannuksella, mutta häneltä puuttuu aito huumorintaju, joka vaatii itsetuntemusta.

Elämä ei olisi helppoa, vaikka välttyisimmekin joutumasta tekemisiin psykopaattien kanssa. Vaikka olisimme kaikki kristittyjä, elämä olisi täynnä yhteentörmäyksiä, väitti Sören Kierkegaard . Emme voi tehdä yhtään mitään aiheuttamatta samalla epätoivottuja sivuvaikutuksia. Sitä minkä teemme väärin vasemmalla kädellä, meidän on korjattava oikealla. Rakkaus peittää paljotkin synnit ja pelastaa monia meistä.

Toisinaan voi ymmärtää jonkun asennetta selvemmin, jos kuvittelee sille täydellisen vastakohdan. Albert Camus kirjoitti päiväkirjoissaan suhteestaan vanhempiinsa: ”Heidän lähellään en kokenut köyhyyttä, hätää enkä nöyryytystä. Miksen sanoisi asiaa niin kuin se on: Tunsin ja yhä tunnen itseni aateliseksi. Koen kuuluvani äitini kanssa aatelissukuun - sellaiseen, joka ei tunne kateutta.”

Tollak B. Sirnes

Norjalainen lääketieteen tohtori, psykiatri, Bergenin yliopiston farmakologian täysinpalvellut professori